kuinka se meneekin näin..

Kuinka paljon ihmistä voi sattua. Pieni sana, pieni teko...
Oon sekasin, mun keho on sekasin. Mun on vaan pakko päästä karkuun tätä. En jaksa tällästä. Kuinka helppoo oiskaan vaan luovuttaa kaiken suhteen. Kertoo jollekkin kaikki mutta enhän mä voi en mää voi aiheuttaa kellekkään sitä tuskaa mitä ite kannan. Jos kertoisin en kuitenkaan pystyis kaikkee kertoo eli lieventäisin niitä asioita. Tai jättäisin kertomatta.

Ei tässä enää oo mitää järkee. Mun on  muuten hyvä olla mut silti muhun sattuu. En jaksais käydä koulua oon koko ajan kipeempi ja kipeempi. Silti sinnittelen. En jaksa kohta edes yrittää. Kun ikinä ei saa mitään hyvää aikaseks.

Kuinka hyvin tunnen itseni. Kuinka hyvin muistan kaiken sen mitä olen kokenut. Kuinka hyvin tiedän mikä mulla on.
En tunne enään itseäni. Olin viellä silloin joskus onnellinen. Mulla oli hyvä perhe kaikesta huolimatta, En tiennyt vielä miten elämä voi jättää jonkun tähän tilaan. En tiennyt että vielä joskus haluan vain pois.
En muista miltä se tuntui kun ainut mitä pelkäsi oli että menettää perheensä tai että jää kiinni keksin varastamisesta. En muista enään sitä. En muista myöskään sitä kun kaikki olikin hyvin.
Ainut minkä muistan on se kaikki mitä oon joutunut kokeen. Ei sitä voi kellekkään selittää eihän kukaan voi sitä edes uskoa.

Mun elämä on valunu mun käsistä pois. Oon nyt vain niihen muistojen johdalteltavana. Kuinka helppoo oliskaan antaa kaiken valua lopullisesti pois. Antaa ittensä mennä lopullisesti sinne pohjalle ja päästää irti.

Oon oppinu esittään onnellista, onnellisempaa kuin oikeesti oonkaan. Se on vaan niin helppoo esittää et kaikki on hyvin mutta silti sisimmässään on vaan murskautunut... Kuinka se oikeesti sattuu. Joka henkäsy sattuu aina vaan enemmän. Tuntuu siltä et murskaudun. Joku irrottaa musta palasia pikku hiljaa. Joku aiheuttaa mulle tän. En osaa edes selittää miltä tää olo tuntuu. Joka päivä on vaan pahempi olla. Ja joskus vielä se loppuu.. Tiedän sen... Mutta ei vielä. Joku koettelee mua, joku testaa kestänkö tän kaiken vai en. Oon päättäny et mä kestän. Päästän kaiken pikku hiljaa ulos. Jotenkin mun on pakko onnistua. Vaikka sit tällä tavalla tai jollain.

Kukaan ei koskaan voi tietää kaikkee eikä kenenkään tarvii tietää kaikkee. Osa on pakko pitää salassa. Osa on vaan pakko säilyttää omana. Se suojelee mua muilta.

Mut eikö se niin mee et se mikä ei tapa vahvistaa. Mä oon tarpeeks vahva et kestän. Mutta kuitenkin tuntuu siltä etten oiskaan tarpeeks vahva. Pelkään turvautua johonkin. Kukaan ei voi jaksaa kantaa tätä. Ei kukaan. Miks sit antaisin auttaa. Miksen kokeilis ite ensin. Ja pikku hiljaa johonkin turvautuisin.


Kuinka moni edes tietää sen tunteen kun menettää kaiken. Kaikki vaan liusuu käsistä ja lopulta on taas yksin. Yksin kaikkinee tuskineen. Yksin siellä alhaalla.


7.5.2012 
" Tämä loppuu tähän, kuinka edes yrittäisin enempää. Yritin taas viiltää syvemmälle. Mutta en onnistunut tarpeeksi syvälle. Olenhan paska ihminen joka ei onnistu tappamaan itseään. Se tuska helpottaa viiltämällä uudestaan ja uudestaa. Istun yksin huoneessani ja toivon ettei kukaan tule. Mutta miksi joku tulisi kun eihän kukaan kaipaa mua. Miks edes oon täällä. Pitäis valmistautua kouluun mutta enhän mä jaksa. Pakko se silti on vaan mennä. Ensin viellä viillän kerran ja ehkä toisenkin kerran."

"Koulussa. Kukaan ei voi huomata mun huonoo oloo. Ei vaan voi. Miks edes ketään kiinnostain mun huono olo? Eihän kukaan sitä voi edes kuvitella et mulla ei oo kaikki hyvin. Kukaan ei koskaan saa tietää mitä viikonloppuna tapahtu. Ei kenekään  tarvii tietää siittä. Hymyilen vaan ja esitän onnellista koska oonhan mää onnellinen. Vai oonko? esitänkö vaan onnellista ettei kukaan huomais tätä."

"Pimeessä huoneessa on hyvä olla vaan yksin. Tai onhan mulla terävä puukko. Kukaan ei saa löytää sitä. Ei kukaan. En koskaan tuu kertoon mitä kävi viikonloppuna. Viillään vaan siittä muiston."


Kuinka helppoo ois unohtaa tuo viikonloppu... kuinka helppo olisi puhua siittä muille. Mutta ei esitän muille etten muistais jos joku kysyis. Enhän mä voi muistaa.. Mutta silti muistan kaiken. Minuutilleen sekunnilleen. Kaikki ne ajatukset...

--

Muut puhuu, mä vaan katon vierestä ja kuuntelen. Itken sisältä mutta hymyilen muille. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka kuinka yritän olla miettimättä. Yritän silti vaikka oon jo valmis luovuttaan. Kuinka vaikeeta elämä voi olla? Tätä vaikeemmaks se ei voi mennä. Se ei vaan voi olla mahdollista.

Puhun kuin kaikki olisi hyvin. Vaikka muut kysyy että onko kaikki hyvin niin aina kaikki on hyvin vaikka totuus on jotain toista. En jaksa edes miettiä kuinka monta kertaa oon ollu valmis luovuttaan. Kuinkä helppoo se oiskaan vaan antaa olla. Unohtaa kaikki? Jos joku tietää keinon millä kaiken voi oikeesti vaan unohtaa ja antaa mennä, voisko kertoo?

Tää olo on kuin eläis kuolleessa ruumiissa. Jotain elämää on vielä mutta kaikki on poissa. Hengittäminenkin on päivä päivältä vaikeempaa. Vaikka kuinka yrittäis niin en onnistu. En jaksa yrittää enempää.

Pakko puhua, ois vaan niin helppoo. Mutta en tiedä kuka oikeesti jaksais. Kuka jaksais tätä kaikkee kun itekkään en meinaa jaksaa. Eli miks edes puhuisin niistä asioista jotka tän olon mulle aiheuttaa. Ketään ei vois edes ymmärtää.

Kaikki pettää sen luottamuksen. Jos kerron jotain kaikki saa tietää sen. En halua puhua kellekkään tuntemattomalle koska eihän se vois edes ymmärtää. Ystäville en voi puhua kun ei ne ansaitse tätä. Ei ketään ansaite kuunnella mun huolia. Mä oon aina pärjänny yksin ja tuun pärjäänkin.

Mä autan muita mut en anna muiden auttaa mua. En tiedä miks. En tiedä miksen kertois vaan kaikkee. Se ois vaan liian helppoo mut mun mieli, keho vai mikä nyt sitten määrääkin mua ei anna peris. En saa puhua oon kieltänyt sen iteltäni. Ja miten edes voin kertoo kun kaikki levittää ne muille. Joutuisin hullujen huoneelle jos kertoisin.


Miks tein ne virheet. Miks annoin itteni mennä niin pohjalla. Miks tutustuin niihin ihmisiin? Miks kokeilin kaikkee? Miksen vaan eläny normaalia elämää? Ois ollu paljon helpompaa. Mutta enhän mää sille enää mitää voi. Vai voinko?
Mä menetin jo monta kertaa kaiken. Aivan kaiken. Joten nyt vaan yritän yksin jos vaikka joku säilyis. mua pelottaa menettää kaikki. Mua pelottaa ja paljon...

Koska voin antaa anteeks ittelleni? Koska voin kaiken vaan valua pois. Ja kattoisin elämää eri tavalla. Koska pystyn tekeen sen? Koska pystyn luottaan johonkin paremmin. En nytkään luota edes kihlattuuni vaikka haluaisin. Se vaan on liian vaikeeta. En pysty luottaan parhaaseen kaveriinkaa. Mä pelkään että menetän ne jos puhun. En luota vanhempiini. Pelkään että ne tekee mulle jotain. Tai ottaa mut kotiin taas. Pakottaa tekeen asioita mitä en halua. En halua olla kotona. Se ei edes tunnu mun kodilta. Mikään paikka ei oo mulle koti. Ainoostaan hevosten lähellä voin luottaa siihen et ketään ei tee mulle mitään.

Tää on vaan nii sekavaa. En osaa selvittää asioitani. Oon sekoomis pisteessä. Pelkään et romahdan. Mä vaan pelkään. Pelkään olla yksin, pelkään olla muiden seurassa. Pelkään itteeni. Mua vaan pelottaa. Pelkään kuolemaa vaikka haluaisin mielummin välillä olla kuollut. Pelkään kaikkee. Pieniäkin asioita. Se kaikki suurenee mun pään sisällä ja jossain kohtaa niiden asioiden pakko tulla ulos. Mutta en halua. En halua romahtaa täysin. En jaksa enää esittää ilosta. En vaan jaksa!  En jaksa en vaan oikeesti enää jaksa.

Mä haluan elää mutta haluan olla myös kuollut.





Mä kaipaan lapsuutta. Sillon asiat oli vielä paremmin. Vaikka mua kiusattiin eskarissa jo. Olin yksin, leikin aina yksin. Kaikki vihas mua vaikka en ollu tehnyt mitään. Mä en sillonkaan halunnu mennä sinne. Pelkäsin niitä muita. Leikin aina yksin niin leikkitunnilla ja myös välitunnilla.
Mun oli huono olo sillon jo. Mutta en tajunnu sitä. Tykkäsin sillon olla yksin ei se mua sillon niin paljon haitannu. Mut silti olisin voinu jättää käymättä sen. Itkin välillä välitunneilla kun olin yksin. Kukaan ei halunnu leikkiä mun kanssa.

Ykkösellä sama jatku. Olin yksin ja en tykänny käydä koulussa. Kakkosella sama vaan jatku. Mulla ei ollu koko ala-asteen aikana yhtäkään oikeesti hyvää kaveria. Pari sellasta jotka oli mun kaa jossei niiden kaverit ollu koulussa. Pieni koulu jossa luulis että kaikki on kavereita toisilleen mutta silti. Ei olin aina yksin paitsi jos juttelin opelle.

Muistan edelleen sen 4-5 ajan kun muilla oli kerho jossa ne piirteli vihkoihin jotain vaatteita yms. Ja kun sitten vihdoin pääsin mukaan nii tottakai siinä oli liikaa ihmisiä, Mut potkittii pihalle...
Muistan kaiken huonon. En päässy leikkeihin mukaan. Olin vaan yksin. 5-6 meni istuen alapihalla kivellä piilossa muita. Mua vitutti ja ahdisti. Muistan kuinka yritin olla muille hyvää kaveria ja se kävi vaan sillo ku musta oli jotain hyötyä. Ja kun ala-aste loppu olin onnellinen. Aattelin et saisin kavereita ylä-asteella mut ei... ensimmäiset kuukaudet olin yksin. Lopulta pääsin joukkoon mukaan mut ei, ei mulla ollu kavereita ne oli mun kans vaan kun mulla oli rahaa. Ne lainas sitä ja oli muka niin mukavia mulle. Yks meijen luokkalainen sentään oli mulle oikeesti ihan suht hyvä kaveri... Ja kyllähän mää poikien kans tulin juttuun ja näin. Mut olin ilkee, olin ahdistunut en osannu odottaa et joku oikeesti vois musta välittää ja olla mun kaveri. En osannu enään olla muiden kans. Esitin ilosta. Opin sen taidon sillon. Hymyilin ja olin jutuissa mukana. Esitin. Ei mulla oikeesti ollu hyvä olla.
Onneks mulla oli kuitenkin muualla kavereita. Mutta koulussa kun kuitenkin suurin osa päivästä meni jouduin kestään sen.
Pari työt oli tuskaa.. kukaan ei halunnu olla mun kans. Ei kukaan. Loppujen lopuks aloin viilteleen ja oksenteleen kaiken ruuan pois. Luulin et laihempana olisin parempi mut en mä laihtunut kun kuitenkin sit ahmin herkkuja,... Pysyin samassa painossa.

Kasille kun mentiin oli asiat paremmin tulin juttuun muiden kans. Oli mulla pari ihan suht hyvää kaveria. Mut silti... mulla oli huono olo. En jaksanut enään. Meinasin tappaa itteni, Yritin sitä tosissani, Mutta ei en onnistunut en joutunu sairaalaan eikä mitään muutakaan. Eihän se toki ollu eka kerta.

Ysille kun pääsin tuli seiskalla mun tän hetkinen paras kaveri. Sain vihdoin ja viimein kaverin. Ja myös toinenkin kaveri mulla oli. Kuljettiin kolmestaan ympäri pihaa. Minä ja mua nuoremmat. Meillä oli hauskaa. Mutta silti mun oli huono olo. Halusin pois. En vaan jaksanut edes esittää onnellista. Kerroin yhdelle meijen luokan pojalle. Sain apua. Ja se oikeesti autto ja välitti. Oon niin kiittollinen edelleen sille. Olin välillä onnellisempi. Tulin paremmin poikien kans toimeen. Meillä oli hauskaa luokan kans. Ysillä asiat oli paljon paremmin. Asiat parani koulun suhteen mut muuten mua ahisti ja mulla oli vaan koko ajan huono olo.

en enään jaksa yrittää

Mulla on kaikki tässä ja nyt. Pari rakkaampaaki rakasta ihmistä. Nämä henkilöt pitää mua täällä.
Mulla on vihdoin oma hevonen ja mun elämän hevonen on vielä meillä. En koskaan halua menettää näitä kahta mutta Nikin menetän.. Ehkä jo kuukauden päästä ehkä vasta joskus myöhemmin. En tiedä enkä oikeestaan haluakkaan mutta toisaalta haluan.

Nikki, minä ja Sohvi 

Mun vanhus Nikki <33

Mutta nyt pois näistä hevosista vaikka niistäkin aattelin joskus kertoo.. 

Ei kukaan voi tietää mitä mä oon kokenut. Ei kukaan voi arvata kuinka paljon muhun oikeesti sattuu. Mutta silti en mää tarvii apua. Mä en halua sitä apua mitä mulle tarjotaan. Oon heikko jos otan sen avun vastaan. Mun on pakko itte pärjätä tässä elämässä täydellisesti, Mutta kuinka vaikeeta se oikeesti onkaan. Kuinka vaikeeta on antaa anteeks niille henkilöille jotka mut on tähän saanut. Niitä asioita ei vaan pysty unohtaan mitkä oon kokenut. Mutta en voi kertoo kellekkään kaikkee. En sitä että suurin osa on mun vika ainakin niin koen. Mut en sit tiiä onko se kaikki mun vika? Mut se tuntuu siltä et oon syyllinen tähän et on tällänen. Et se kaikki on mun vika. Ei kukaan voi tietää miltä se tuntuu oikeesti et joku pienikin asia satuttaa ja saa muistaan ne vanhat asiat.

Ois se helpompaa kävellä pois. Kadota paikalta. Hävitä ja olla kertomatta kellekkään. Kohta oon 18 ja sillon oon vastuussa enemmän elämästäni. Entä jos mulla ei ookkaan sillon enää mitään. Kuitenkin kun siihen on vielä aikaa. Jos menetänkin kaiken. Pelkään liikaa... Ois helpompaa olla pelkäämättä. Ois helpompi muuttaa pois jonnekki missä kukaan ei tunne mua. Ja yrittää unohtaa kaiken. Vaihtaa nimi ja kaikki. Vai teenkö väärin jos katoisin. Pyytäisin jotain henkilöö ilmottaa kaikille et oisin vaik kuollu. 

Mutta enhän mää voi jättää mun kavereita tai mun poikaystävää. En mää voi tehdä niin niille. Enkä mää voi jättää Nikki ja Sohvia enkä ainakaan Bellaa. Jos voisin ottaa kaikki tärkeimmät mukaan ja lähtee. Mutta entä mistä saisin töitä et saisin rahaa? Oon oikeesti miettiny et maiseman vaihdos vois olla hyvä idea. Sen jo tehnyt kerran kun menin Harjuun opiskeleen mutta en mää pärjänny. En mää sielä pärjänny enää. 

Enemmänkin joku muu maa ois parempi. Jos muuttaisin vaikka ruotsiin tai viroon tai johonkin. Se olis paljon helpompaa. 

Kuinka vaikeeta on jonkun ymmärtää et muhun sattuu? No onhan se vaikeeta kun väitän ettei muhun satu. Väitän et kaikki on hyvin. Mä hymyilen. En mä muiden edessä voi itkee. Sillonhan oon heikko. Oon heikko jos kerron vielä jollekkin tästä. Miks edes kirjotan tänne. Se on helppo kirjottaa kun voi väittää ettei se tarkota mitään. Et kaikki on mielikuvitusta. Mutta eihän tää oo. Vai onko.. En enään oo varma oonko elossa. Onko mulla edes elämää. Oonko oikeesti opiskelemassa onko mulla oikeesti kihlattu. Onko mulla oikeesti kotipihassa kaks hevosta. Musta tuntuu että kun herään oon jossain pimeessä huoneessa kahlittuna. Kovalla lattialla kahlittuna pimeessä huoneessa. 

Välillä havahdun siihen et joku repis mua. Hakkais mua tai kuristais mua. Siltä se kipu tuntuu et joku viiltäis koko kehoo tylsälle terällä ja yhtäkkiä iskis sen johonkin. Ja kääntäis sitä puukkoo. Tuntuu siltä et joku painais mua maahan ja haukkuis samalla "luuseri, paska, heikko, huono yms..."

Tuntuu siltä et joku repis mun ihoo pieninä palasina irti. Raapis mua löis mua naamaan. Ja lopuks joku kaatais kylmää vettä päälle ja heittäis taas pimeeseen huoneeseen kärsiin. Ja tää kaikki tuntuu mun kehossa mun mielessä. Se kaikki on mussa. Jollain se on pakko saada pois. Joku ohjaa mua jostain ja välillä päättää et heittää mut roskiin...

pakko lopettaaa.. mennä ulos tuulettuun... stressaa liikaa..ahistaa liikaa...

Kuinka vaikeaa

Jälleen pohjalla.. kuinka vaikeaa olla sielä ylhäällä missä muutkin. Vähän väliä valun tuonne pohjalle josta ei niin vaan nousta. Kaikki alkaa muistuttaa 6-7 kesää. Kokeilin rajoja joista sitten pikku hiljaa valuin alas päin.
Mutta kuinka vaikeeta tää on nyt? Vaikeempaa kuin koskaan. Mulla on kaks hevosta hoidettevana koulu paikka ja kihlattu. Luulis et kaikki ois täydellisesti. Mutta kun ei se oo niin helppoo. Vaikka moni niin kuvitteleekin että elämä ois helppoo kun kaikki ois hyvin. Ei ei se oo ei ainakaan jos ois mun tilanteessa.
En edes tiedä mikä tekee tästä näin vaikeeta. Mikä tekee niin vaikeeta kertoo etten enään jaksais. Kohta jo 5 vuotta piilottanut tän kaiken. Kerran jäin kaikesta tästä kiinni muille.. Sain apua mutta en ottanu sitä vastaa. "Pakko pärjätä yksin"... Kaikki sanoo että kaikki on hyvin... 
Mutta mikään ei oo hyvin..tai siis on niin mä sanon. Kyllä sen sokeekin huomaa ettei oo. Mulla ei oo kaikki hyvin mutta en tiedä mikä mun on. Mulla on kaikki niin hyvin kun voi mutta silti voisin vaan lähtee. En jaksa yrittää en jaksa tätä enempää. Haluan pois. Halua olla elänyt jo kaiken tän.

"Kuinka vaikee voi olla unohtaa,
se kaikki kärsimys...
Se kaikki tuska mikä mun päälle on kaadettu,
Se kaikki mitä oon joutunut kantaan...
Mä en jaksa enempää,
mut pakko vaan yrittää...
Mun on pakko yrittää,
vaan muiden takia... "

Elämä ei oo niin helppoo kun muilla. Elää tätä elämää joka kaataa kaiken mun päälle. Yritän karata tästä tilanteesta kaikella mahdollisella tavalla. Vaikka sitten sillä viimisellä tavalla. En ymmärrä edes miks edes haluaisin tätä elämää.

Rakastan elämääni tällä hetkellä mutta silti voisin jollekkin muulle antaa mahdollisuuden tähän kaikkeen paskaan... Mua vaan ahistaa koko ajan. Puran kaiken paskan itteeni. En halua kellekkään muulle purkaa tätä kaikkee.. Vaikka moni kysyykin et onko kaikki hyvin mä itken ja hymyilen ja vastaan että on ja tiedän että kukaan ei usko...
Nyt kerron tän kaiken mutta kukaan ei ymmärrä kun en voi enempää kertoo. Kerron vaan pintapuolisesti...





Mua ei voi parantaa, oon tässä tälläsenä. Mua ei kukaan pysty muuttaan ei kukaan. Oon tää joka ei pysty elään onnellisena. Moni yrittäny auttaa. Tien mikä auttais mutta en voi tehdä sitä muille. En pysty tekeen sitä nyt. Ehkä sitten joskus kun tulee hyvä tilaisuus. Mitä nopeempaa sen parempi.
En pysty kokoon ajatuksiani et pystyisin kirjottaa mitenkään järkevästi...



Muhun sattuu. Muhun sattuu kaikkialle. Tää ei lopu ikinä ei vaan lopu... Mun elämä ei voi olla tällästä. Ei se vaan voi olla tätä koko loppu elämää. Kukaan ei pysty auttaan. Jokanen askel sattuu pieni liikekkin sattuu...
Muhun sattuu liikaa. On sattunu jo liian kauan. Mä en tie enää miten jaksan tätä. Hymyilen vaikka voisin vaan romahtaa maahan ja itkee. Mä en jaksa enään esittää ilosta mä en jaksa. Mut kelle voisin kertoo että mä en jaksa. Mut taas laitetaan puhuun. Mä en halua puhua. Haluan vaan nukkua. Haluan vaan olla. Mä en halua enään tehdä mitään. En muiden takia. Mutta silti teen. Teen vaan mitä muut vaatii.

Haluaisin vaan lähtee kauas, sinne missä muhun ei sattuis enään....

Onnellisuus 0%, jaksaminen 0%

Nyt taas huono hetki....tai siis huono kuukausi... Mikään ei auta ei edes hevoset auta mua tässä. Oon hetkittäin "ilonen" mutta itken silti..en niin et muut näkee mutta aina kun mahdollista ja oon yksin itken... Taas se alkoi kun luulin jo että tää ois jo loppu. Mut ei tää ei oo loppu vieläkään joudun taas kärsiin vaikka en haluis. :´( En jaksais enempäää haluan vaan nukkua ja itkee. Syöminen mennyt taas huonommaks koko ajan pyörryttää kun ruoka ei mee vaan alas. :/
Pitäs vaan kuitenkin jaksaa koulu, hevostenhoito, poikaystävä,kaverit,siivous yms. Liikaa tehtävää kun juur nyt ei vaan jaksais. En jaksa puhua kellekkään ja jos joudun puhuu esitän onnellista. Mun on vaan pakko jaksa tää hetki yli en haluu laskeutua taas sinne alas. En jaksa nousta enään sieltä
Mut en edes tie mistä tää vois johtua. Mulla on hevosia kaks ne piristää edes vähän. Mut silti jotenkin en jaksa hoitaa niitä en jaksa liikuttaa niitä nyt. Haluaisin mut en jaksa. Mun on pakko koska muuten nekin saattaa lähtee multa...en halua menettää niitäkin en vaan halua. Onhan mulla Joonas mutta silti jotenkin haluisin vaan olla pimees huonees yksin. Kuunnella musiikkia ja itkee..maata peiton alla.

Haluaisin nytkin nukkuun... vielä n. tunti koulua jäljellä sit pääsee pois koulusta. Tän kirjottamine on liian raskasta mulle. :(  Mä en vaan jaksais enään. Haluaisin vaan olla onnellinen ja iloita tästä kun kaikki on hyvin. Kaikki on oikeesti nyt hyvin mut silti ahdistaa ja haluan pois. En vaan halua tehdä mitään...


"Joka ikinen päivä,
joudun katsomaan muita...
He eivät minua nää,
olen heille näkymätön...
Olenko edes elossa,
olenko edes täällä?
Jos edes joskus joku huomaisi minut,
hymyilisi minulle...
Jos jollekkin voisin joskus puhua,
ja se kuulisi minut...
Kukaan ei tiedä tätä tuskaa,
ketään ei edes kiinnosta...
Tunnen vain sen tuskan mielessäni,
vaikka kaikki onkin hyvin...
Haluan hymyillä,
mutta kukaan ei kuitenkaan hymyile takaisin...
Miksi siis edes jäädä,
kun kukaan ei huomaa..
Kukaan ei tunne tätä tuskaa,
joudun tämän yksin läpi käymään..."

Unelma toteutui :)

Meillä on nyt siis kaks hevosta :) ostimmi perjantaina hevosen jota kävimme katsomassa viime viikolla. :) 

Kun Kävimmi katsomassa Sohvia niin se oli se tunne koko kehossa josta ainakin itse tiesin että se on se mikä meille kuuluu :) 

Vanhassa paikassa missä oli :) 

Ja seuraavat kuvat meiltä :) 

Ja toki sit Nikki on vähän vihanen tai jotain. Mutta Sofiasta kerron lisää ihan omassa postauksessa ja siittä tulee myös oma sivu tuonne missä Nikistäkin on :) 

Mutta tästä päivästä ei muuta kertomista oo muutaku noi kaks saa mut jo nyt repii hiuksii päästä.. Aamulla sai korjata aitaa ja hakee pollet viereiseltä pellolta takas. Sohvi nyt onneks juoksutukses toimi ihan ok laiska se vähän oli. Nikki taas pelleili oikein kunnolla ja testas mua. Laumajärjestys taas kadonnut mut uskoisin et se paranee kun kumpikin kunnioittaa mua mut ei muita välillä... Senkun sais vielä korjattua et muutkin ihmiset on pomoja niin sit ois hyvä. Sohvi siis mitään ei tee se on vaan vähän liian innokas seuraheppa ja sit taas Nikki on vähän mitä on. Ei välil päästä lähelle mut rakastaa rapsutuksii kuitenkin. Ehkä täällä asiat järjestyy kun hevoset alkaa taas tajuun elämän kiertokulunu :) 

Perjantaita odottaessa

Eli siis. Käytiin viime lauantaina kattomassa hevosta ja kyllä se on se mikä meille tulee. :) kunhan eläinlääkäritarkastuksessa ei löydy mitään. Laitan viikonloppuna kuvia ja vähän muutakin :)
Nyt lähden ite leffaan kattoon Viikossa aikuiseks