Mulla on vihdoin oma hevonen ja mun elämän hevonen on vielä meillä. En koskaan halua menettää näitä kahta mutta Nikin menetän.. Ehkä jo kuukauden päästä ehkä vasta joskus myöhemmin. En tiedä enkä oikeestaan haluakkaan mutta toisaalta haluan.
Nikki, minä ja Sohvi
Mun vanhus Nikki <33
Mutta nyt pois näistä hevosista vaikka niistäkin aattelin joskus kertoo..
Ei kukaan voi tietää mitä mä oon kokenut. Ei kukaan voi arvata kuinka paljon muhun oikeesti sattuu. Mutta silti en mää tarvii apua. Mä en halua sitä apua mitä mulle tarjotaan. Oon heikko jos otan sen avun vastaan. Mun on pakko itte pärjätä tässä elämässä täydellisesti, Mutta kuinka vaikeeta se oikeesti onkaan. Kuinka vaikeeta on antaa anteeks niille henkilöille jotka mut on tähän saanut. Niitä asioita ei vaan pysty unohtaan mitkä oon kokenut. Mutta en voi kertoo kellekkään kaikkee. En sitä että suurin osa on mun vika ainakin niin koen. Mut en sit tiiä onko se kaikki mun vika? Mut se tuntuu siltä et oon syyllinen tähän et on tällänen. Et se kaikki on mun vika. Ei kukaan voi tietää miltä se tuntuu oikeesti et joku pienikin asia satuttaa ja saa muistaan ne vanhat asiat.
Ois se helpompaa kävellä pois. Kadota paikalta. Hävitä ja olla kertomatta kellekkään. Kohta oon 18 ja sillon oon vastuussa enemmän elämästäni. Entä jos mulla ei ookkaan sillon enää mitään. Kuitenkin kun siihen on vielä aikaa. Jos menetänkin kaiken. Pelkään liikaa... Ois helpompaa olla pelkäämättä. Ois helpompi muuttaa pois jonnekki missä kukaan ei tunne mua. Ja yrittää unohtaa kaiken. Vaihtaa nimi ja kaikki. Vai teenkö väärin jos katoisin. Pyytäisin jotain henkilöö ilmottaa kaikille et oisin vaik kuollu.
Mutta enhän mää voi jättää mun kavereita tai mun poikaystävää. En mää voi tehdä niin niille. Enkä mää voi jättää Nikki ja Sohvia enkä ainakaan Bellaa. Jos voisin ottaa kaikki tärkeimmät mukaan ja lähtee. Mutta entä mistä saisin töitä et saisin rahaa? Oon oikeesti miettiny et maiseman vaihdos vois olla hyvä idea. Sen jo tehnyt kerran kun menin Harjuun opiskeleen mutta en mää pärjänny. En mää sielä pärjänny enää.
Enemmänkin joku muu maa ois parempi. Jos muuttaisin vaikka ruotsiin tai viroon tai johonkin. Se olis paljon helpompaa.
Kuinka vaikeeta on jonkun ymmärtää et muhun sattuu? No onhan se vaikeeta kun väitän ettei muhun satu. Väitän et kaikki on hyvin. Mä hymyilen. En mä muiden edessä voi itkee. Sillonhan oon heikko. Oon heikko jos kerron vielä jollekkin tästä. Miks edes kirjotan tänne. Se on helppo kirjottaa kun voi väittää ettei se tarkota mitään. Et kaikki on mielikuvitusta. Mutta eihän tää oo. Vai onko.. En enään oo varma oonko elossa. Onko mulla edes elämää. Oonko oikeesti opiskelemassa onko mulla oikeesti kihlattu. Onko mulla oikeesti kotipihassa kaks hevosta. Musta tuntuu että kun herään oon jossain pimeessä huoneessa kahlittuna. Kovalla lattialla kahlittuna pimeessä huoneessa.
Välillä havahdun siihen et joku repis mua. Hakkais mua tai kuristais mua. Siltä se kipu tuntuu et joku viiltäis koko kehoo tylsälle terällä ja yhtäkkiä iskis sen johonkin. Ja kääntäis sitä puukkoo. Tuntuu siltä et joku painais mua maahan ja haukkuis samalla "luuseri, paska, heikko, huono yms..."
Tuntuu siltä et joku repis mun ihoo pieninä palasina irti. Raapis mua löis mua naamaan. Ja lopuks joku kaatais kylmää vettä päälle ja heittäis taas pimeeseen huoneeseen kärsiin. Ja tää kaikki tuntuu mun kehossa mun mielessä. Se kaikki on mussa. Jollain se on pakko saada pois. Joku ohjaa mua jostain ja välillä päättää et heittää mut roskiin...
pakko lopettaaa.. mennä ulos tuulettuun... stressaa liikaa..ahistaa liikaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti